Tänään pyhäinpäivänä monet meistä muistelevat meille rakkaita ihmisiä, jotka eivät enää elä fyysisesti keskuudessamme. Saatamme viedä kynttilän heidän haudalleen tai laittaa sen palamaan heidän kuvansa eteen kodissamme. Saatamme katsella valokuvia yhteisistä hetkistämme heidän kanssaan. Hakea sitä yhteyttä hetken verran, jota ei enää ole. Sitä katsetta, sitä kosketusta, sitä tuoksua, joka kerran oli vahvasti elämässämme läsnä. Palauttaa mieliimme niitä ihania sekä rankkojakin hetkiä yhdessä.
Itä-Afrikassa eläessäni havaitsin, että poisnukkuneet olivat hieman eri tavalla läsnä ihmisten elämässä kuin täällä meillä Suomessa. Puolisoni oli tansanialainen heimopäällikkö ja hänen suvussaan edesmenneisiin ihmisiin ja esi-isiin pidettiin vahvasti yhteyttä joskus jopa päivittäin. Täältä fyysisestä elämästä lähteneiltä haettiin usein apua ja tukea vaikeissa elämäntilanteissa poppamiesten eli paikallisten parantajien avulla. Edesmenneisiin läheisiin pidettiin siten yllä yhteyttä henkisellä tasolla. He tiesivät enemmän, olivathan he eläneet vuosia, vuosisatoja tai vuosituhansia aiemmin.
Itsekin pääsin kurkistamaan mieheni äidin sedän kautta, joka oli tunnettu poppamies jopa Tansanian rajojen ulkopuolelle, miten yhteyttä esi-isiin ja edesmenneisiin luotiin. Se oli sekä ihmeellistä että myös hämmentävää. Puolisolleni ja hänen perheelleen oli luonnollista, että näin tehtiin. He elivät ikään kuin rintarinnan jo keskuudesta poistuneiden läheisten ihmisten kanssa eri ulottuvuudessa. Yhteys heihin jatkui. Se ei koskaan katkennut.
Menetin heimopäällikkömieheni yllättäen vuonna 2005 asuessani Ugandassa. Surin yhdessä hänen perheensä kanssa Tansaniassa hänen poismenoaan muutaman viikon ajan tavan mukaan hyvin yhteisöllisesti, yhdessä itkien suvun naisten kesken. Suruni sai tulla ulos niin vahvana ja voimakkaana kuin se halusi tulla. Aina oli joku mieheni sukulainen kannattelemassa minua niin henkisesti kuin fyysisesti. Pidimme yllä yhteyttä häneen yhdessä surren.
Ajattelen niin, että jokaisen suruprosessi saa olla juuri sellainen kuin se on. Vuosia kestävä, lyhyt ja intensiivinen, psykologian oppikirjojen surun vaiheita seuraava tai sitten ihan jotakin muuta. Surua ei voi pakottaa johonkin muottiin, sitä ei voi kätkeä, sillä se löytää tiensä ulos tavalla tai toisella fyysisinä oireina, jos ei muuten, ja se ottaa oman aikansa. Surua ei voi pikakelata eteenpäin, vaikka sitä sen kaikessa tuskaisuudessaan haluaisi tehdä.
Minun suruprosessissani elin muutaman ensimmäisen vuoden sumussa. En juurikaan muista niistä vuosista mitään. Vaikka olimme jo eläneet erillään mieheni kanssa ennen hänen kuolemaansa, silti hänen lähtönsä suretti minua. Elin vuosia siten, että en pystynyt katsomaan meidän yhteisiä kuviamme. Nyt on kulunut lähes 20 vuotta hänen poismenostaan ja suru on saanut uudenlaisen muodon, lempeän, hyväksyvän, toisinaan kaipaavan ja enemmän kaikkeen siihen hyvään keskittyvän. Monesti mietin sitä, että ottavatko nyt hänen tansanialaiset läheisensä häneen yhteyttä poppamiesten avulla ja kysyvät häneltä neuvoa elämänsä ongelmiin.
Kun vietimme kuukausi sitten Afrikka-elämästäni kertovan ”Heimopäällikön morsian”-kirjan julkistamisjuhlaa, myös mieheni tuntenut tansanialainen ystäväni sanoi, että mieheni, Heimopäällikkö, oli paikanpäällä. Se oli jotenkin kovin tansanialaista ja samalla myös kovin lohduttavaa ajatella, että hänkin oli siellä juhlimassa kirjaa, joka kertoo myös hänestä.
Suruun sekoittuu myös iloa. Suru ei sulje ilon tunnetta pois. Se on ihana pitää mielessä.
————————————————
Voit lukea lisää tansanialaisesta suremisesta ja poppamiehistä sekä elämästäni Itä-Afrikassa kirjasta ”Heimopäällikön morsian” (Leena Hirvonen & Katariina Laurila, Atena).
